Seikkailu Skotlannissa

Siitä taitaa olla jo vuosi, tai ylikin, kun ajatus Skotlantiin lähdöstä heitettiin ilmoille. Jossain vaiheessa ajatuksesta alkoi tulla ihan tosiasia, ja armoton matkakassan kartutus alkoi. Ja niin unelmista tuli totta 14.7 :)

Lähtövalmistelut alkoivat jo puoli vuotta sitten, kun Päivi varasi meille lentoliput ja vuokra-auton. Koirien lentopaikkoja saatiinkin sitten jännittää viime metreille saakka, sillä paikat on varattavissa vasta 20vrk ennen lentoa. Onni oli kuitenkin myötä, ja paikat samaan koneeseen aukeni.

Koska Englantiin saa viedä koiria vain rahtina Lontooseen, retkemme alkoi jo keskiviikko iltana. Koirien pitää olla cargon terminaalissa jo 4 tuntia ennen lentoa. Meidän oma lentomme lähti aamulla klo 8, ja cargon ovet avautuivat vasta klo 6, joten meidän oli mentävä sinne jo edellisenä iltana. Koirien lentoboxit turvatarkastettiin, ja todettiin koirille sopiviksi. Passeista otettiin iso kasa kopioita jotka faxattiin Englantiin. Kaikki hyvin ja sitten vaan nukkumaan huomisen päivän seikkailuja jännityksellä odottaen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Yöllä kahden aikaan mun puhelin pärähti. Ystävällinen nainen cargosta soitteli ja pahoitteli että Englannista oli tullut tieto, että Jalliksen rabies vasta-ainetestin merkinnästä puuttuu leima! Merkintä muuten siis paikallaan, mutta ell:n leima uupuu. Siitä sitten vauhdilla hakemaan Jalliksen passia ja kohti Viikkiä ja EKK:n eläinlääkäriltä uutta merkintää hakemaan. Aamulla sitten takaisin klo 5.30. Jostain kumman syystä (ONNEKSI!) mulla oli Jalliksen rekkarin välissä vasta-ainetestin tuloslappu, joten sen puoleen ei ollut murheita. Saimme vallan ystävällistä palvelua korkeakoululla. Jalliksen siru tarkistettiin ja merkintä passiin saatiin ilman propleemia. Sitten taas koittamaan hiukan nukkumista.

Aamulla jälleen asioimaan cargoon. Tiskillä oli uusi (ystävällinen) työntekijä, joka selaili passin merkinnät. Nyt vasta-ainetestin merkinnät oli ok, mutta, Rabiesrokotteen merkinnässä on vain ell:n nimmari ja numero, leima puuttuu! Ja Englanti vaatii leiman IHAN JOKA PAIKKAAN. Ei hitto. Ei voi olla totta. Tässä vaiheessa Päivi alkoi tarkistaa Iitan passia, ja siinä sama juttu. Rokotteen merkinnässä ei ole leimaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että meidän lentomme lähtisi ihan juuri, ja koirilla ei ole lupaa lentää Englantiin!!!

Siinä sitä oltiin vitsit vähissä. Päivi herätti Laamasen Mian, joka lähti Lohjalta Helsinki-Vantaalle ja lupasi ottaa homman hoitaakseen. Eli koittaa saada tarvittavat merkinnät passeihin ja saatella koirat seuraavaan koneeseen, tai toimittaa ne takaisin kotiin. Voitte kuvitella, että mielialat eivät olleet kovin korkealla kun jätimme tytöt sinne boxeihinsa ja itse suuntasimme koneeseen :/

Sinne kuitenkin nousimme taivaalle. Nyt me ei voitu asiaan vaikuttaa enää mitenkään. Vasta Lontoossa kuulisimme mikä tilanne on.

Heti laskeuduttuamme Heathrowlle, Päivi soitti Mialle joka oli pistänyt rattaat pyörimään! :) Englannista oli tullut tieto, että passeissa olisi oltava juuri sen rokottaneen ell:n leima. Eli kukaan muu ei kelpaa, ja kuinka ollakkaan, meidän rokottanut ell oli kesälomalla! (Onneksi sentään molemmilla koirilla sama lääkäri) Mia oli tehnyt valtaisan työn, ja jäljittänyt lomailevan lääkärin, joka oli suunnannut lähimpään postitoimistoon faxaamaan tietoja! Saimme siis tiedon, että nyt odotellaan seuraavaa konetta ja koirien pitäisi päästä kyytiin.

Kuinka voisin sua tarpeeksi kiittää Mia?!

Siellä me sitten notkuttiin ja odoteltiin kuusi ylimääräistä tuntia! Haettiin vuokra-auto ja Päivi joutui ajelemaan sen kanssa Lontoon hullussa liikenteessä, väärällä puolella tietä...

Kun lento saapui, meidän piti saada paikallisesta cargosta jonkinnäköinen rahtikirja (?) ja maksaa siitä paperista n.100 puntaa per nuppi. Sen paperin kanssa sitten suuntasimme Animal Reception Centreen hakemaan koiria. Siellä odotettiin vielä pari tuntia, että kirjoittivat tytöille certifikaatit ja luvan päästä maahan. Se vielä olis puuttunut, että olisivat joutuneet jäämään karanteeniin... Sieltä ne kuitenkin tuli, meidän iloiset tytöt :) Sitähän emme tiedä miten koirat koneessa olivat olleet, mutta lennon jälkeen kaikki vaikutti olevan hienosti!

Matka Lontoosta Skotlannin nummille voi siis vihdoin alkaa. Lontoon liikenne oli aivan järkyttävä kaikkine liikenneympyröineen ja pahimmillaan kuusikaistaisine motareineen! Osuimme paikalle ilmeisesti vielä johonkin ruuhka-aikaan. Torvet soi, ja jokaisella tuntui olevan tulipalokiire. Ei tietoakaan ystävällisistä englantilaisista...

Matkaa oli edessä sellaiset 600-700km ja suuntana Ettrick Valley. Päivi ajoi autoa kieli keskellä suuta ja minä yritin seurailla navigaattorista seuraavaa käännöstä ja kaistanvalintaa valmiiksi. Pakko oli pysähdellä nukkumaan ja kahville pitkin matkaa. Sen verran rankka yö ja päivä oli takana.

Aamusta maisemat alkoi muuttua moottoritieviidakosta ihaniksi kumpuileviksi pikkuteiksi. Käsittämättömän kaunista! Ja ainakin meikäläinen oli heti ihan valmis unohtamaan edellisen päivän stressin :)

Eläimiä oli ihan kaikkialla! Lampaita, lihakarjaa, hevosia... ja sanoinko jo lampaita? Niitä oli ihan uskomattomat määrät niityillä, vuorten rinteillä, teillä, kaikkialla... Kiviaitoja, aidattuja pihoja ja karjasiltoja. Tämä reissaaja oli myyty.

Perille Bobbyn ja Shielan luokse saavuimme perjantaina aamulla kahdeksan maissa. Käytettiin koirat hiukan jaloittelemassa ja vietiin ne sitten kennelliin häkkeihinsä. Itse oli pakko painua hetkeksi nukkumaan. Puoliltapäivin suunnattiin pellolle ensimmäisiin treeneihin Bobbyn johdolla.

Jalliksella on ollut viime aikoina ongelmia vauhdin kanssa. Ensin sitä oli liikaa, niin paljon, että tuntui että mopo alkaa väkisin keulia. Ja sitten yhtäkkiä sitä ei ole ollenkaan. Koira on totaalisen jumissa. Näitä sitten alettiin työstämään. Hetken Jallista tarkkailtuaan Bobby totesi, että olen pitänyt sitä liian perheenjäsenenä, eli ollut liian lepsu. Siitä syystä se ei kunnioita mua tarpeeksi vaan tekee mitä parhaakseen näkee. Noh, tämähän ei yllättänyt mua ollenkaan! :D Ja tuo himmailu kuulemma johtuu samasta syystä, kun ei kerran saa itse määrätä tahtia, ei tee sitten mitään. Sen lisäksi raskaat lampaat on vähän syöneet itseluottamusta siltä. Mutta niillä treenataan mitä saatavilla on, ja kaikkien lampaiden kanssa opetellaan tulemaan toimeen :)

Jallis laitettiin liinaan, ja sille vahvistettiin nopeaa maahanmenoa, ja hetsattiin se suhisemalla ajamaan vauhdilla lampaita. Kiertää eikä purra saanut kuitenkaan. Jumitteluun puututtiin heti. On se helppoa kun sen osaa!

Lauantain ja sunnuntain Bobby oli poissa. Jouduimme treenailemaan keskenämme. Mulla alkoi epätoivo iskeä, koska Jallis näytti siltä että on pakotettu kulkemaan lampaiden perässä typerällä pellolla. Sen lisäksi se liinan käyttö ei ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä näyttää ;) Väärään aikaan väärässä paikassa, liina solmussa kaikissa mahdollisissa paikoissa jne. No mutta, sentään Jallis liikkuu.

Lauantaina päivällä lähdimme hiukan ajelulle. Tarkoituksena käydä shoppailemassa Sellkirk kaupungissa. Keli oli sateinen, niin se olikin oikein sopivaa ajankulua.Kierreltiin jos jonkinlaisessa puodissa, mutta mukaan ei tarttunut oikeastaan muuta kuin uusi sadetakki ja sateenvarjo. Niille todella oli Skotlannissa käyttöä! Kaupunki oli kaunis ja kokoajan maisemassa näkyi vuoret ♥

Allekirjoittanut meni ihan sekaisin vuoristoilmasta, tai ainakin niistä hulppeista maisemista! Edes päällepuskeva flunssa ei saanut meikäläistä jäämään sisälle, vaan vuoret, nummet ja solat vetivät puoleensa magneetin lailla! Päivi uhrautui lähtemään joka päivä joillekin mun reissuilleni, sen lisäksi oli pakko lähteä Jalliksen kanssa kahdestaan tutkailemaan maisemia vähän väliä :)

Tässä kuvassa ollaan kiivetty ensimmäisen kerran huipulle. Vaikka keli oli märkä ja nousu melkoisen rankka, oli se kiipeäminen jokaisen askeleen arvoinen!

...pitipä toisten pysähtyä hetkeksi huilaamaankin matkalla :D

Luulen että Jallis oli ihan yhtä haltioissaan maisemista (lue:lampaista) kuin minäkin. Se syttyi kiviaitojen päällä kiipeilyyn, eikä sitä meinannut saada maata pitkin kulkemaan ollenkaan...

Iita ja Jallis bongailemassa.

Jos ne laski näkemiään lampaita, niin haluaisinpa tietää loppulukemat ;)

Taas me retkeillään. Jallis nautti tilasta ja vapaudesta niinkuin minäkin ♥ Millainen koira sellainen omistaja, vai miten se meni...

VAPAUS. Henkeäsalpaavat maisemat ♥

Otin varmaan satoja kuvia lampaista. Hauskan näköistä sakkia nuo Scottish blackfacet!

Pässi upeine sarvineen

Uuhi lapsineen

Ihana pikkuinen karitsa. Oikea Shaun the Sheep :)

Bobbyn uusi hieno koira. Uskomattoman voimakas ja taitava Jack. Ja vielä komeakin kuin mikä ♥ Saahan sitä haaveilla... ***Miltähän mahtais Jalliksen ja tuon pennut näyttää...***

Alla satunnaisia kuvia retkiltä:

Yhä ylös yrittää.

Käytännön vinkkinä kerrottakoon, että kannattaa käyttää valmiita "teitä" vuorille kiipeämiseen :D Oli nimittäin melkoinen ponnistus kavuta ylös saakka tuosta kohtaa. Määränpää ei ollutkaan vielä kuvassa siintävä "huippu"... ;)

Karitsat vauhdissa! Uskomattoman nopeita ja ketteriä lampaita!

Kiviaitaa ♥ ja sitähän riitti.

Kovin kaunista. Ja vielä kun mietti sitä työn määrää, kun jokainen kivi on käsin nostettu paikalleen!

Pakollinen poseeraus. Me molemmat ollaan ihan in love ♥

Treenattiin joka päivä kahteen kertaan. Bobbyn kanssa pellolla vierähti sellaiset kahdeksankin tuntia päivässä. Muutama paikallinenkin treenaaja tavattiin samalla. Koirat kehittyivät aimo harppauksen loman aikana. Jallikseen saatiin sopivasti potkua, aloitettiin opettamaan myös "steady" ja "stand" käskyjä. Nyt innolla odotetaan lokakuun preppauskurssia :)

Kotimatkalle lähdettiin 20pv aamulla aikaisin. Varattiin matkaan runsaasti aikaa ja varauduttiin lentokentän päässä pahimpaan. Suomeen lähtiessä kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut meidän koirien passeista tai leimoista. Kaikki sujui vallan mainiosti ilman ylimääräisiä stressejä. Koirat käyttäytyivät ihan mallikelpoisesti siellä ihmisvilinässä. Ihmiset hymyilivät koirille ja kävivät niitä tervehtimässä. Niin henkilökunta kuin muut matkustajatkin suhtautuivat hienosti meidän maailmanmatkaajiin :)

Takaisin Helsingissä.

Jälleen reippaat ja iloiset tytöt vastassa boxeissaan. Ei se lentäminen varmasti koirille(kaan) mikään nautinto ole, mutta ei meidän likoille näyttänyt siitä traumoja tulevan. Molemmat koirat olivat tottuneet laatikoihinsa ja menivät niihin mielellään. Varmasti saivat niistä turvaa kun oli omat tutut alustat siellä alla.

Ihan huippureissu kaikenkaikkiaan! Maisemat ihan satumaisen upeat, Bobby Dalzielin ylivertaista koulutusta ei hakkaa mikään, Shielan ruuat olivat fantastisia, matkaseura loistavaa ja mitähän vielä! Hehkutusta vois jatkaa vaikka kuinka pitkään... :)

Samalla matka avasi viimeistään nyt silmät sille, miksi bordercollie on jalostunut juuri sellaiseksi kuin se parhaimmillaan on. Noilla rinteillä vaaditaan koirilta PALJON. Fysiikan on oltava huippuluokkaa, pään oltava kunnossa, että pystyy toimimaan itsenäisesti kaukana ohjaajasta, turkin on oltava säänkestävä jne. Olot tuolla ei totisesti ole helpot. Vieläkin enemmän arvostan nyt tätä rotua ja tiedän mitä tulevaisuudessa haluan :)

Lisäksi uskaltaisin väittää, että siellä vuorilla ja laaksoissa elelee harvinaisen onnellisia eläimiä. Toki niidenkin olosuhteet ovat rankat vuodenajoista riippuen, mutta siellä ne saavat kuljeskella omissa laumoissaan vapaina, juoden kristallinkirkkaista vuoristopuroista ja valiten mitä suuhunsa pistävät. Melkoista!

Ja kuten tekstistä ehkä arvata saattaa, tämä muija alkaa heti säästämään seuraavaa reissua varten! Uudestaan uudestaan!

Valtaisat määrät kuvia kiinnostuneiden nähtävissä täällä.

Kiitos Päivi huippuseurasta ja aivan kaikesta!!!

Ja vielä erityiskiitokset Leenalle ja äidille Helmin ja Lunan hoidosta, te osaltanne mahdollistitte mun yhden unelman täyttymisen. Kaunis kiitos! ♥