torstai 15. syyskuuta 2016

Ja sitten tuli Villa ja SM-3 titteli :)


Paketti Belgiasta
Tiesittekö että nettishoppailu on helppoa ja hauskaa? Niin siinä sitten kävi eräänä kauniina kesäpäivänä, että klikkasin koiranpennun ostoskoriin.
Ja koska ystäväpiiriini kuuluu ihanan yllytyshulluja ja hetkessä eläviä ihmisiä, niin saipa mun pieni hankintani seuraakin matkalleen.

Enpä tiedä mikä etiäinen tämä Villan hankinta oli, sillä kun kuulin Gipsyn astutuksesta, mulle tuli semmoinen "pakko saada"-olo. Pistin kasvattajalle viestiä, että jos sieltä syntyy narttupentuja, niin olisin kiinnostunut. Tässä vaiheessa ei ollut vielä tietoa Pisan sairastumisesta ja itsekin pidin koiramäärän lisäämistä hulluna ajatuksena.
Pennut syntyivät ja mulle luvattiin pentu. Ja kuka olisi osannut arvatakaan, miten täydelliseen saumaan tämä pieni rusoposki tulikaan :) Mun laastarikoira, josta piti tulla Hilla, mutta karvamäärän perusteella siitä tulikin Villa. "Painaa villasella" sai ihan uuden merkityksen.

Koska Pisan sairastumisen myötä monen muunkin ihmisen tulevaisuudensuunnitelmat romuttuivat, niinpä käännettiin katseet eteenpäin. Belgiasta Suomeen lensi siis myös Villan veli Loimu (RR Flash) ja puolisisko Clara (RR Clara).

Villa 8vko 

Söpöyden multihuipentuma :)
 Villa asteli häntä pystyssä meidän elämään. Se on reipas ja rohkea, mutta samalla jotenkin pikkuvanha  ja järkevä. Se lukee hyvin muita koiria ja tilanteita. Huomioi kaiken uuden ja puree kuin piru! Aivan hirmu hauska pakkaus.


Timangi jos toinenkin

Ihana leikkitäti Pisa
Villa on päässyt kisa- ja työreissuille turistiksi, metsäreissuille ja shoppailemaan. Se on nähnyt töissä lampaita ja hevosia ja hirmuisen määrän mukavia ihmisiä :) Se opiskelee elämää meidän laumassa ja tapaa turvallisia tuttuja koiria. Ohessa se harjoittelee luoksetuloa ja muita arkielämän tarpeellisia taitoja.
Hiki on melkein tullut lukiessa harrastuskoirien pentublogeja, elämä on alusta alkaen tekniikkatreeniä/ kehonhallintaa/ palkkausta/ kokemuksia toistensa perään.
Meidän elämä on verrattain tylsää, mutta toisaalta luonnon keskellä asuminen tarjoaa pennulle päivittäisen Puuhamaa-kokemuksen :)
Le Grande Turismo. 
Opintomatkalla


Veljen tiluksia ihmettelemässä

Pikkukyttä 11vko
Koko jengi

Sitten vielä ne SM-kilpailut :)
Suomen Kennelliiton alaiset ensimmäiset paimennuksen SM-kilpailut järjestettiin 3.-4.9 Somerolla.
Tästä nousi aika kovaakin polemiikkia, kun Suomen Paimenkoirayhdistys on toiminut kisajärjestäjänä iankaikkisesti, amen.
Näiden kilpailujen ei siis millään lailla ole/ollut tarkoitus kumota tuhatvuotista ( :D)  historiaa, tai nostaa toista kilpailua toisen yläpuolle.
Voi kunpa jonain päivänä ihmiset pystyisivät puhaltamaan yhteen hiileen ja jopa iloita toisten puolesta.
Niin tai näin, tarjolla oli huikean iso rata lauantaille ja siitä 15 parasta isolle tuplahakuradalle. Eli ihan kunnolla mitattiin koirien ja ohjaajien taitoja.
Kopioin tähän nyt mun FB:n puolella olleen "Nobel-puheen", kun en jaksa uudelleen rustata.

"Tiiättekö.
Nyt on takki aika tyhjä.
Lukuisten ja lukuisten pettymysten jälkeen viikonlopun kisojen tavoite oli päästä tekemään oman näköiset suoritukset molempien koirien kanssa.
Eilisen karsintakisan jälkeen olin valtavan tyytyväinen kun sain pidettyä paletin koossa ja ohjattua ajot kelvollisesti. Itsehän tietysti söhläsin lopputöissä sen verran, ettei kokonaisuudesta isoja pisteitä kertynyt, mutta olin hirmu onnellinen kun pitkästä aikaa koin, että me pystytään, mä ja mun tytöt.
Tänään sitten tuplahakufinaali, jota en osannut jännittää muilta osin, kuin että ehtiikö ennusteen ukkoset sabotoimaan meidän osallistumisen. Ei ehtinyt :) :)
Manna leikkasi ekan kaaren lopussa (haku n.500m?), jostain syystä se tuntui tänään olevan enemmän sääntö kuin poikkeus koirakoilla.
Ekalla käskyllä lähti hienosti hakemaan toista laumaa, mutta jouduin pysäyttämään ja ohjaamaan, ettei olis leikannut tätäkin. Onneksi otti ohjauksen hyvin!
Ajo Mannamaista, tykkäsi kun lauma oli hiukan tahmeahko. Sössin itse kakkosportin totaalisesti.
Jaossa skippasin sortteerauksen ja tein pelkän halkaisun ja tietoisesti lahjoitin tässäkin 10p ilman yrittämistä. Häkillä yksi turha moovi maksoi jokusen pisteen.
Yhtä kaikki: valtavan helpottunut ja onnellinen olo kun saatiin vaikeahko rata läpi!
Jalliksen kanssa odotuksia ei ollut. Sen ei pitänyt edes irrottaa ekasta laumasta, joten pessimistinä tolpalle, toivoen että se hakee ekan lauman kuitenkin kaukaa. Ja hakihan se! Samassa kohtaa leikkasi kuin Manna. Siitä viis, se toi lampaat, taisipa ottaa jotain käskyjäkin tuonnissa.
Kääntöpaikalla se jäi fiilistelmään hakuportteja, ja pysähtyi täydelliseen paikkaan. Pieni ohjaus, stoppi ja napakka "KÄÄNNY!". Mitä tekee rouvaskoira? Lähtee ekalla käskyllä kuin nappi housuista ja selvittää haastavan kakkoshaun kuin tyhjää vaan :o

Tässä kohtaa sisäinen kilpailijani päättää yrittää. Tahmeaa on, mutta me yritetään niin että suu kuivaa kannustamisesta. Eka porteista niukasti alta, koska rouvaskoira _tietää ja tuntee_ portit. Ei pysty. Kakkosporteilla rouvaskoira tekee omat ratkaisunsa, koska osaa itse paremmin. Ikuisuudelta tuntuva ajo-osuus saadaan rämmittyä lopulta ja lauman sortteeraus sujuu mukavasti.
Saadaan 4 valittua erilleen ja sukkelasti häkkiin.
Voi onni ja ilo! Me tehtiin se! Ja mitä vielä, molemilla koirilla :):)
Mannan pisteet riitti sijalle 5 ja Jalliksen sijalle 3.
Uskon että Mannan kanssa olisi ollut rahkeita parempaankin, mutta pelkäsin niin kovasti pettymystä, että laitoin riman niin alas, että varmasti onnistutaan.
Nyt me huokaistaan. Tää kausi on ollut henkisesti raskas. Pisan sairastuminen vei loppukaudelta fiiliksen ja hetkellisesti koko harrastukselta pohjan. Tähän onnistumiseen on hyvä hetkeksi jäädä leijailemaan. 
Kiitos kaikille onnitteluista ja mukana kulkemisesta hyvässä ja pahassa! "
Hymy herkässä :)
SM-16 mitalistit
Onnea Marika Klossner ja Wenja SM-16 tittelistä ja Heikki Mäkiselle Scottin kanssa hopeasta!

Loppuun vielä pari kuvaa meijän touhuista :) Elämä on laiffii!



lauantai 10. syyskuuta 2016

Kun unelmilta revitään siivet.

Tiedättekö sen tunteen, kun sulla on käsissäs jotain hirmu hienoa. Jotain, jossa on kaikki mitä oot toivonut.
Lataat toiveita ja tavotteita, suunnittelet tulevaa, odotat seuraavaa kautta innolla.
Ja sitten se kaikki romahtaa.

Niin. Pisa sairastui epilepsiaan.



Se aamu oli heinäkuun 26. Herätyskello soi. Ja samaan aikaan tajuat että Pisa kramppaa lattialla. Ei mitään arvuuttelua mitä se on. Se on isku vasten kasvoja, matto jalkojen alta, puukko selkään, oma henkilökohtainen maailmanloppu, miljoona kyyneltä ja järkyttävä pelko mitä nyt.

Illan edellä toinen kohtaus. Seuraavana aamuyönä kolmas. Loppuuko ne koskaan?

Haettiin kotiin kohtauslääkkeet pahemman kohtauksen varalle ja vielä illalla aloitettiin estolääkitys.
Fenobarbitaalilla on aluksi voimakkaat sivuvaikutukset ja kylläpä teki pahaa katsella mun pientä sähikäistä, kun se oli loputtoman väsynyt, nukahteli seisaalleenkin. Sen kroppa ei pysynyt pään mukana, se kompuroi ja kolhi itseään. Lenkillä se jaksoi 20min ja sitten se peitsasi pää alhaalla.
Oli aika eläinrääkkääjän fiilikset kaikin puolin.
Sivuvaikutukset helpotti parissa viikossa. Samoin oma loputon huoli hälveni ajan kuluessa. Elämä palaili raiteilleen. Annoin Pisan juosta kuin päätön ja otin sitä mukaan töihin. Eletään niinkuin viimeistä päivää, sillä koskaan ei tiedä. Polvivamman säälimisen lopetin, sillä polvi kestänee sen mitä Pisakin taudin kanssa. Miten ahdistavaa.


Verikokeilla todettiin että estolääkkeen taso on viitearvojen sisällä alarajoilla. Pienenpieni toivonkipinä herää, josko kohtaukset pysyisivät poissa.
Mutta valitettavasti pikkuisen alle kuukausi maailmanlopusta aamuinen herätyskellon piipitys palauttaa todellisuuteen. Pisa kramppaa jälleen.
Vaikka se ei enää tule yllätyksenä, silti se pysäyttää.
Elämän on jatkuttava ja Pisa ei onneksi ole huolissaan. Se elää niin täysillä kuin aina ennenkin. Se juoksee kieli poskella, se ryntäilee, se leikkii. Sillä on loputon ruokahalu lääkityksen myötä. Se on maailman iloisin pieni eläin. Se reissaa entistäkin enemmän mun mukana kun en uskalla jättää sitä kotiin. Se pääsee tekemään oikeita töitä, mitä en koskaan ennen antanut sen tehdä kun pelkäsin että se rikkoo itsensä.

Alle kaksi viikkoa edellisestä, iltaruokinnan aikaan, Pisa kramppaa jälleen. Ei mitään ennustettavuutta, eikä mitään rytmiä. Voiko olla pelottavampaa sairautta?
Ainut positiivinen asia tässä on se, että kohtaukset on olleet lyhitä, noin minuutin-kahden mittaisia, eikä Pisalle ole jäänyt niistä jälkitiloja.
Nostettiin nyt lääkkeen annostusta hieman. Ja jälleen ollaan sormet ristissä. Eihän tämä valoisalta näytä, mutta elämä jatkuu niin kauan kun Pisa pärjää. Enemmän kuin mitään, toivon että jossain vaiheessa löydettäisi sopiva estolääkitys, kun tämä tauti ei kuitenkaan koskaa parane.
Normaaliin erittäin aktiiviseen elämään on pystyttävä, vaikka kaikki kisahaaveet jalostustoiveista puhumattakaan meni haaveiden hautausmaalle.

Pahinta tässä kaiken helvetin keskellä on, että myös Pisan sisko sairastui samaan aikaan. Maailmanloppu kaksinkertaisena on vielä pahempi vaihtoehto. Olen niin pahoillani.


Taisin olla liian onnellinen ja ylpeä kasvatustyöstäni. Varsinkin tämä Jalliksen kakkospesue oli ja on erityisen mieluinen. Siinä osui jo niin moni asia kohdalleen, että olisi ollut huippuhienoa päästä jatamaan omaa linjaa näiden kautta. Mutta minkäs teet, kun Mr Murphy päättää työntää sormensa peliin ja Luontoäiti näyttää jälleen kerran voimansa. Nöyränä pitää.



perjantai 15. heinäkuuta 2016

Heippa vaan!

 Blogielämä on jäänyt historiaan, mutta huiskaisempa jonkinlaiset kuulumiset kuitenkin tännekin puolelle. Tavaksi en toki lupaa moista ottaa, itseni tuntien.


 Luna täytti toukokuussa jo 9-vuotta, ja on olosuhteet huomioiden tällä hetkellä oikein mukavassa kunnossa. Se on saanut jopa takapäähänsä lihaksia, joten liikkuminen on ollut aika mallikasta jo pitkään. Se ei kuitenkaan enää jaksa samanlaista hullunmyllyä pitkään ja lenkeilläkin siitä selvästi näkee kun voimat alkaa ehtyä. Muutaman kerran olen havainnut myös asentotunnossa vilppiä, samoin hännän käytössä on joskus vajetta. Mutta kun oireet on näin lieviä ja kipuiluihin auttaa lääkenappi tarvittaessa, niin täysillä eletään :)
Jallis voi hyvin ja nauttii elämästään :) Siitä on tullut oman arvonsa tunteva rouvaskoira. Kisailtukin ollaan maltillisesti ja aina joskus onnistuttukin. Meillä on nyt kaksi ykköstulosta 3-luokasta, joten yhtä uupuu valioitumisesta. (Niin ja se näyttelytulos... josta en ole ollenkaan varma lähdetäänkö edes koittamaan.)




Maukka perusjätkä on paiskinut töitä hartiavoimin. Ja siinä ohessa koittaut hiukan treenata, olla apukoirana muille, ja juosta kaikissa mahdollisissa kilpailuissakin. Ei pääse helpolla perheen luottopakki. Manna on pärjännytkin välillä kisoissa hienosti, meillä on kaksi ykköstulosta 3-luokasta (yhtä vaille valio, niin ja se näytelmäjuttu, hmph.) ja karsinnoista on keräilty pisteitä SM-kilpailuja varten. Ans kattoo mihin päästään mukaan. Mannan kanssa pitää toivoa seesteisiä kelejä, kun hermot ei meinaa kestää ukkosia :(



 Pisamuru, pikku Lissukka on elänyt edelleen vaarallista elämää. Taitaa olla sen kohdalla toiveajattelua että meno joskus tasottuisi. Villi mikä villi. Jalka on kestänyt kohtuudella tahdissa, pientä rasitusoireilua lukuunottamatta. Toistaiseksi kaikki suhteellisen hyvin siis :)
Ollaan päästy aloittelemaan kisataivaltakin, nyt ollaan saavutettu kilpailuoikeus 3-luokkaan, mutta sinne ei mennä kuin ehkä ensi vuonna vasta. SPKY:n perusrata käytiin myös suorittamassa pari viikkoa sitten.


Kesälomareissu tehtiin taas perinteisesti Skotlantiin. Se on kyllä paimenkoiraihmisen Luvattu Maa. On siellä upeaa! Maisemat, eläinkulttuuri, kaikki. Kyllä sielu on sinne menetetty jo vuosia sitten. Nyt taas pitää vuosi lusia, että saa säästettyä ensi vuoden matkaan.  







 Meinasi vallan unohtua, että onhan laumamme kasvanutkin kahdella jäsenellä sitten viime raportin. Hiirenloukut Ansa ja Kita on vauhdittaneet tätä muutenkin niin seesteistä elämäämme marras-joulukuun vaihteesta saakka.





Täältä tähän. Mannala kuittaa :)