Lataat toiveita ja tavotteita, suunnittelet tulevaa, odotat seuraavaa kautta innolla.
Ja sitten se kaikki romahtaa.
Niin. Pisa sairastui epilepsiaan.
Se aamu oli heinäkuun 26. Herätyskello soi. Ja samaan aikaan tajuat että Pisa kramppaa lattialla. Ei mitään arvuuttelua mitä se on. Se on isku vasten kasvoja, matto jalkojen alta, puukko selkään, oma henkilökohtainen maailmanloppu, miljoona kyyneltä ja järkyttävä pelko mitä nyt.
Illan edellä toinen kohtaus. Seuraavana aamuyönä kolmas. Loppuuko ne koskaan?
Haettiin kotiin kohtauslääkkeet pahemman kohtauksen varalle ja vielä illalla aloitettiin estolääkitys.
Fenobarbitaalilla on aluksi voimakkaat sivuvaikutukset ja kylläpä teki pahaa katsella mun pientä sähikäistä, kun se oli loputtoman väsynyt, nukahteli seisaalleenkin. Sen kroppa ei pysynyt pään mukana, se kompuroi ja kolhi itseään. Lenkillä se jaksoi 20min ja sitten se peitsasi pää alhaalla.
Oli aika eläinrääkkääjän fiilikset kaikin puolin.
Sivuvaikutukset helpotti parissa viikossa. Samoin oma loputon huoli hälveni ajan kuluessa. Elämä palaili raiteilleen. Annoin Pisan juosta kuin päätön ja otin sitä mukaan töihin. Eletään niinkuin viimeistä päivää, sillä koskaan ei tiedä. Polvivamman säälimisen lopetin, sillä polvi kestänee sen mitä Pisakin taudin kanssa. Miten ahdistavaa.
Verikokeilla todettiin että estolääkkeen taso on viitearvojen sisällä alarajoilla. Pienenpieni toivonkipinä herää, josko kohtaukset pysyisivät poissa.
Mutta valitettavasti pikkuisen alle kuukausi maailmanlopusta aamuinen herätyskellon piipitys palauttaa todellisuuteen. Pisa kramppaa jälleen.
Vaikka se ei enää tule yllätyksenä, silti se pysäyttää.
Elämän on jatkuttava ja Pisa ei onneksi ole huolissaan. Se elää niin täysillä kuin aina ennenkin. Se juoksee kieli poskella, se ryntäilee, se leikkii. Sillä on loputon ruokahalu lääkityksen myötä. Se on maailman iloisin pieni eläin. Se reissaa entistäkin enemmän mun mukana kun en uskalla jättää sitä kotiin. Se pääsee tekemään oikeita töitä, mitä en koskaan ennen antanut sen tehdä kun pelkäsin että se rikkoo itsensä.
Alle kaksi viikkoa edellisestä, iltaruokinnan aikaan, Pisa kramppaa jälleen. Ei mitään ennustettavuutta, eikä mitään rytmiä. Voiko olla pelottavampaa sairautta?
Ainut positiivinen asia tässä on se, että kohtaukset on olleet lyhitä, noin minuutin-kahden mittaisia, eikä Pisalle ole jäänyt niistä jälkitiloja.
Nostettiin nyt lääkkeen annostusta hieman. Ja jälleen ollaan sormet ristissä. Eihän tämä valoisalta näytä, mutta elämä jatkuu niin kauan kun Pisa pärjää. Enemmän kuin mitään, toivon että jossain vaiheessa löydettäisi sopiva estolääkitys, kun tämä tauti ei kuitenkaan koskaa parane.
Normaaliin erittäin aktiiviseen elämään on pystyttävä, vaikka kaikki kisahaaveet jalostustoiveista puhumattakaan meni haaveiden hautausmaalle.
Pahinta tässä kaiken helvetin keskellä on, että myös Pisan sisko sairastui samaan aikaan. Maailmanloppu kaksinkertaisena on vielä pahempi vaihtoehto. Olen niin pahoillani.
Taisin olla liian onnellinen ja ylpeä kasvatustyöstäni. Varsinkin tämä Jalliksen kakkospesue oli ja on erityisen mieluinen. Siinä osui jo niin moni asia kohdalleen, että olisi ollut huippuhienoa päästä jatamaan omaa linjaa näiden kautta. Mutta minkäs teet, kun Mr Murphy päättää työntää sormensa peliin ja Luontoäiti näyttää jälleen kerran voimansa. Nöyränä pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti