Jouduin tänään tekemään tähänastisen elämäni rankimman päätöksen, ja päästämään rakkaan ruunani ikivihreille laitumille.
Äkillinen vatsavaiva (mitä ilmeisemminkin suolikierre) vei rakkaimman hevosystäväni nopeasti niin huonoon kuntoon, ettei vaihtoehtoja enää ollut, vaan piti päästää toinen kivuistaan. Koko päivän satoi vettä kun tallustimme tietä edestakaisin märkinä ja uupuneina. Taivaskin itki kanssamme :'(
Mä annan sut pois,
mä päästän sut pois,
vaikka sattuu...
Luovutaan toisistamme hiljaa...
Hyvää matkaa pappaheppani, sait pitää villin luonteesi viimeiseen päivään saakka, kiitos kaikista yhteisistä vuosista ♥
Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
...kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua,
etkä enää löydä ja tunnet surun
hiipivän sydämeesi,
ole hiljaa.
Sulje silmäsi.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi,
aina sinussa.
-Nicholas Evans-
5 kommenttia:
Lipsahti kommentti väärillä tunnuksilla, joten poistin ekan viestin...
Otan osaa suureen suruusi ;o( Kamala uutinen! Voimia sinulle!!!
Voi ei, jaksamisia paljon!
Se luopumisen tuska kohtaa joskus meidät kaikki,sinulle nyt ja teit hyvän päätöksen.Nyt kun on suru niin se kannattaa surra mitään säästelemättä,muistoja ei voi meiltä kukaan viedä.
Voi Tomppa ja voi Tanja. Suren kanssanne, sillä tällaiset asiat tuo aina pintaan omatkin kokemukset luopumisista. Aina se on yhtä vaikeaa, mutta teit varmasti oikean päätöksen. Tompalla on nyt hyvä olla ja aika, jonka saitte viettää yhdessä oli sinulle etuoikeus, josta voit olla ylpeä. R.I.P. Tomppa.
Lähetä kommentti